Tervetuloa lukemaan - siis vain lukemaan. Harmikseni Vuodatus.net hukkasi kaikki tämän jakson kuvat jonnekin sähkökatkon takia, enkä ole ehtinyt/jaksanut latailla vanhoja kuvia uudelleen. Pahoittelen kovasti omastakin puolestani!

Blogi on matkakertomus syyslomasta Barcelonaan lokakuussa 2011. Eri päivien jutut on jälkeen päin yhdistetty yhdeksi kirjoitukseksi ja ystävien kommentit matkan ajalta poistettu. Ajattelimme että se tällaisena palvelisi Barcelonan matkavinkkejä etsiville, olisi yksi esimerkki siitä, mitä nähdä Barcelonassa, jos on sinne turistina lähtenyt ja nähtävyydet haluaa kiertää. Mikään lyhyt Barcelonan opas tämä ei kuitenkaan ole :), meillä tuntuu aina olevan paljon sanottavaa. Niitä lyhyempiä Barcelonan oppaita löytynee riittämiin turistisivuilta. Meillä oli mukavaa, toivottavasti muillakin Barcelonaan lomalle lähtevillä. Antoisaa matkaa!

Logistiikka pelaa, kun suunnittelee - tai sitten ei

Aamulla tavarat auton takakonttiin, sitten Mies töihin ja Rouva töihin. Aamupäivä tärkeitä työasioita, sitten Rouva autolla töistä Miehen työpaikan kautta lentokentälle, auto parkkiin, tekstari Kuopukselle: Parkkitalo 2, Hissi 16, ylin kerros ja vasemmassa rivissä. Ennen kuin olimme koneessa tuli tekstari: Auto haettu. Kuljetuspalapelin palaset loksahtivat paikalleen. Tullessa sama tehtäisiin toisin päin, Kuopuksen Shanghain kone lähtisi tuntia ennen kuin meidän laskeutuisi ja löytäisimme auton taas parkista.

Tähän kiire ja logistiikan toimivuus sitten loppuikin. Lufthansan lentoliikenne oli ihan sekaisin. Koneen lähtö oli yli puoli tuntia myöhässä. Kapteeni pahoitteli, Frankfurtissa oli jokin kiitorata poissa käytöstä ja ilma oli surkea, satoi. Niin se satoi maissakin ja kymmenen asteen lämpötiloista olisikin ollut jo kiire etelään.

Koneessa lentoemäntä kertoi meille, että on kovin "critical", ehditäänkö jatkolennolle. Tunnelmaa latisti sekin, että kone heilui kovasti, ja kun laskeutumislupaa ei saatu, tehtiin ylimääräisiä kierroksia. Kun katsoo Esikoisen tallentamaa lentoreitin kuvaa, en enää yhtään ihmettele, että edessäni olleelle oksennuspussille oli käyttöä.

Tiesimme myöhästyvämme koneesta, kun meidän koneellemme ei edes löytynyt tuloporttia, vaan koneesta vietiin matkustajat lentokenttäbussilla terminaaliin. Laukut saatuamme näimme kuitenkin taululta Barcelonan koneenkin olevan myöhässä ja suunnistimme lähtöportille, joka tietysti oli eri kuin boardingkorteissamme. Pikainen soitto Barcelonaan vielä emännällemme ja luulimme kaiken olevan ok, kun pääsimme koneeseen. Mutta eipä ollut. Kun meidän koneemme oli myöhässä, Lufthansa päätti myydä lippumme toisille ja meille ei enää ollutkaan istumapaikkoja. Stuertti selitti, että me olemme onnekkaita, kun yleensä olemme koneessa, joka ei enää ole oikeasti kentällä. Siis ? Jostain jotkut ystävälliset ihmiset sitten tiivistivät niin, että päästiin istumaankin. Henkilökunta jakoi ruotsalaista näkkäriä ja vettä ja jossain vaiheessa vielä suklaapatukoita. Oli oudot eväät, mutta lopulta oltiin Barcelonassa. Ystävällinen Ariadna oli vastassa autolla ja vei meidät taloonsa jonnekin Tibidabo-vuoren rinteille ja näytti öisen terassin ja näköalan Barcelonan valoihin. Tässä vaiheessa olimme tosi iloisia, että olimme varanneet Anita's Bed and Breakfastista myös lentokenttäkuljetuksen.

 

Tutustuminen majapaikkaan ja Barcelonaan

Missään ei ole niin hyvää patjaa ja tarpeeksi tyynyjä kuin on kotona. Mutta sujui se näinkin.

Otettiin aamulla kuvat terassin näköalasta, kun yökuvat olivat vähän suttuisia.

Aamupalalla tavattiin kaksi kalifornialaista nuorempaa ihmistä, jotka olivat kahden kuukauden matkalla Euroopassa. Olivat jo käyneet Suomessakin, mutta eivät olleet uskaltautuneet ulos, kun oli sateista ja kylmää. Sen verran olivat suomalaismentaliteettia oppineet, että aamiaisella oli aika hiljaista. Niin paljon tutustuttiin kuitenkin, että saatiin selville, että kalifornialaisrouvan sisko oli opiskellut MBA tutkinnon samassa yliopistossa, jonne Keskimmäisen piti lähteä vaihtoon.

Ana-emäntä varoitteli meitä taskuvarkaista ja sanoi, että ne pukeutuvat nykyisin turisteiksi herättääkseen luottamusta turisteissa. Olimme mekin lukeneet, että ei kannattaisi näyttää turistilta, ettei joutuisi ryöstetyksi. Yhdessä artikkelissa oli kuviakin siitä, miten pitäisi pukeutua, että sulautuisi paikallisiin. Pitäisi olla laiha ja tyylikäs ja tummat hiukset ja ruskettunut iho. Miehen shortsit jäivät majapaikkaan, mutta emme yrittäneet sen enempää naamioitua. Sandaalit ovat ylivertaisen mukava turistivarustus, eikä kameroita ja reppuakaan mihinkään voi piilottaa.

Lähdettiin sitten taivaltamaan vuorelta alas. Portaat olivat pitemmät ja jyrkemmät, mitä olimme ajatelleet. Ei taideta yrittää enää, bussikin kulkee kaksi kertaa tunnissa.

Luulin saavani Mieheltä enemmänkin arvostelua majapaikkavalinnastani, mutta Mies vaikutti sen suhteen ihan tyytyväiseltä ja hyväntuuliselta. Liekö tuttu lasten välituntimekastus vaikuttanut asiaan? Varsinkin, kun tiesi, että ei koske itseä juuri nyt! Parissakin paikassa matkan varrella lapset ulkoilivat korkeitten aitojen takana eri korkeudella olevilla pihoillaan, joista pienemmät aina katselivat isompien puolelle.

Lopulta oltiin Penintesin metropysäkillä ja ostettiin T-10 -liput automaatista kummallekin. Kymmenen matkaa 8,25 euroa. Leimataan joka matkalla, vaihtoaikaa 75 minuuttia. (Loppuviikosta ostimme yhden yhteisen kortin ja ihan viimeisen maksoimme rahalla. Sopiva systeemi meille, koska kertalipuilla ei olisi saanut vaihtaa.) 

Kymmenen minuutin metromatkan päästä istuttiin Ramblalla ja yritettiin arvuutella, kuka turisteista olisi taskuvaras. Yhden parin taisin bongata. Mies kulki shortseissa, teepaidassa ja lenkkareissa pelkän kartan kanssa ja nuori nainen hänen perässään parin metrin päässä ilman mitään tarvaroita. Katseet paljastivat. Eivät harhailleet taloissa tai ympäristössä, vaan silmät vilkuilivat toisten ihmisten käsilaukkuja ja taskuja. Ihan potentiaaliset naamioitujat, jotka sopivan uhrin löytäessään levittävät karttansa laukun päälle, kysyvät tietä johonkin helppoon paikkaan ja samalla tyhjentävät taskut. Niitä tyyppejä emme nähneet, jotka tiputtelevat hammastahnaa takinkauluksille ja putsaavat sitten avuliaasti sekä takin että taskut. Eikä nyt bongattu valepoliisejakaan, jotka pyytävät näyttämään passin tai henkkarit, jos on sattunut keskustelemaan jonkun barcelonalaisen kanssa. Sanomattakin on selvää, että passi lähtee silloin poliisien mukaan. Eivätkä meitä häirinneet edes tyttöryhmät, jotka sekoittavat pöytiä turistien istuessa kahvilla ja samalla siistivät kamerat ja kukkarot mukaansa. Ei mistään muusta matkakohteestamme ole niin paljon taskuvarkaista varoituksia kuin Barcelonasta. Ja kuten myöhemmin huomasimme, aivan aiheesta.

Oli sadepäiväfiilis itsellä, kun oli ennustettu sadetta, ja paneuduttiin sadekuuroihin sopivaan ohjelmaan, eli käveltiin musiikkitalolle. Mies meni pitempään jonoon ostamaan lippuja opastuskierrokselle ja minä menin konserttilippujonoon ja kysyin, olisiko kahta lippua huomiseen konserttiin. Kassa vastasi päätään pudistellen välittömästi: "Yes, we have, but it is a pop concert!" Näkyykö ihmisen musiikkimaku noin hyvin naamasta? Vastasin sitten, että Mies sinne haluaa, ja kassa suostui myymään minulle liput, kun osoitin popmiestäni toisessa jonossa. Antoi kyllä liput parvelta, "ettei tarvitse istua niin lähellä esiintyjää".

Palau de la Musica Catalana olisi ollut oivallinen tutustumiskohde Helsingin musiikkitalon suunnittelijoille kainuulaisten koskenlaskujen ja tukkisumien sijasta. Talo oli modernismia, mitä italiassa kutsuttiin romantismiksi ja oppaan mukaan Saksassa jugendiksi. Me tiesimme, että Suomessakin sitä kutsuttiin jugendiksi. Aiheita siis kansallisromantiikasta ja luonnosta ja näin musiikkitalossa vielä lisäksi musiikistakin. Orkesterin takana soittelevat muusat, ikkunalaseissa on katalonialaisia lippuja, miekkoja ja vaakunoita, katto täynnä ruusuja jonkun kansallissankarin verestä. Näissä koristeissa kyllä yleisön silmät viihtyisivät, vaikka musiikki ei sattuisi erityisesti miellyttämään. On vielä pakko muistuttaa, että kuvia ei saanut ottaa, ettei olisi rikkonut yksityisen rakennuksen tekijänoikeuksia, eli ette sitten kopioi näitä kaupallisiin tarkoituksiin, ettekä maksa minulle. Laittomia ja salaa otettuja ovat, mutta ei millään voinut pitää kameran linssiä peitettynä. Laukussa se oli kyllä, mutta sieltä vähän painelin nenäliinaa etsiessäni.

Opastettua kiertokäyntiä odotellessa istuimme Palaun kahvilassa. Modernista-arkkitehti Montaner sai rakennutettua palatsinsa kolmessa vuodessa, rahaa kun virtasi yksityisiltä taiteen mesenaateilta, joitten nimet on kaiverrettu istuiminen takareunaan. Ja Unesco on sitä mieltä, että palatsi on suojeltava.

Tilasin salaatticroissantin, ja kas, salaatti onkin Espanjassa croissantin sisälle piilotettu juustosiivu ja palanen kinkkua. Rouvan suklaamuffinssin tummat kohdat näyttivät minusta erehdyttävästi mustikoilta. Täytyy aterioida salaattilinjalla useamminkin täällä. Tai syödä suklaata, niin saa mustikan flavonoidit kaupan päälle.

 

Ulkopuolelta kyllä sai ottaa laillisiakin kuvia.

Kerrankin olen Unescon kanssa samaa mieltä suojelusta. Sisältä sali on niin yliampuva, että se on jo melkein kaunis. Niin ja suojella pitää senkin takia, ettei kukaan muu yritä enää samanlaista.

 1999 olimme Chevyn ja vaunun kanssa Barcelonassa, jopa ajeltiin keskellä kaupunkia. Nyt on meno kyllä nopeampaa ja liikennettäkin enemmän. Placa de Catalunyan läheltä löytyi silloin yhä käytössä oleva kameralaukku. Ajattelin, että tarkastetaan, onko kauppa tallella ja olisko vaikka uuden hankinta, entinen kun on jo revennyt liitoksistaan. Sitten tuli taas tunne, että viedään kuin pässiä narussa. Opaskirjat olivat suositelleet ruokapaikkaa. (Tämän löysin kyllä itse sattumalta!) Kaikki kuului hintaan. Alussa oli salaattia, nyt oikeaa ja vihreää. Vähitellen minulle selvisi, että samaan hintaan saa muutakin kuin salaattia: lämmintä ruokaa (spagettia, pizzaa tai kanaa), jälkiruokaa (Crema Catalana, hedelmiä ja kakkua ja kahvia). Paikallinen Rax siis. Sen jälkeen piti kävellä vain katuja liikunnan ilosta. Taisi kartassa olla joku vihreä piste, jota Unesco taas vahtii.

Ei ollut huono paikka mahan täyttämiseksi lounaalla. Itsehän sai valita, mitä söi ja ainakin salaattipuoli kelpasi arkilounaalle ihan hyvin.

Ihmiset jonottivat katsomaan jonkun vinttiä ja savupiippuja katolla. Barcelonalainen Gaudi oli saanut tohtoriltaan väärät pastillit, kun oli mennyt piirtelemään taloihinsa pelkkää mutkaa. Casa Milàan jonotettiin, vaikka ei ollut edes turistiaika. Kaksitoista vuotta sitten kävin kuoron kanssa tutustumassa taloon vain alhaalta ja ulkopuolelta, mutta olihan tämä kattoterassikin nähtävyys, ei ehkä olisi pitänyt missata tätä silloinkaan. Savupiiput ja ilmanvaihtoaukot ovat inspiroineet taiteilijaa luovuuteen. Savupiippujen juurella järjestetään turistiaikaan jazzkonsertteja tähtitaivaan alla.

Naapuritalon ilmanvaihtoaukoista taas paljon paremmin tunnistaa, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Tunnistettavuus on kyllä osa esineen identiteettiä. Onneksi Gaudi ei koskenut soittimiin. Mahtaisi olla hupaisaa, jos jostain koristellusta tötteröstä kuuluisi viulua muistuttava ääni.

Rikkaat teollisuuspohatat rakennuttivat Gaudin suunnittelemia taloja, jotka olivat aina toistaan kummempia. Tämä Casa Milá oli viimeinen maallinen tilaus.

Jotain mielikuvitusta näyttää olevan nykyisilläkin arkkitehdeillä noisssa väreissä ja julkisivumuodoissa. Näkymä Casa Milan katolta.

 

 

Loppuelämänsä Gaudi vietti kattoterassiltakin näkyvässä Sagrada Familiassa. Sehän valmistuu tuossa tuokiossa, joidenkin arvioiden mukaan jo vuonna 2026. Sinne täytyy taas mennä työmaatarkastukselle. Gaudi itsehän jäi jo 1926 ratikan alle kesken rakennustöiden.

Casa Milan jälkeen metsästettiin ruokakauppaa, josta saisi sekä viiniä että viinilasit. Viiniä sai, mutta lasien kanssa piti turvautua ainoisiin tarjolla oleviin astioihin, joista voi juoda. Niille tulee muutakin käyttöä kyllä.

Hedelmäkassia kantaen ei kuviteltukaan aamuista alamäkeä toiseen suuntaan, vaan astuttiin näppärästi aikatauluun sopivaan bussiin. Tällä kertaa meillä oli nappituuri, bussi kun kulkee vain kaksi kertaa tunnissa. Näytettiin kuskille B&B: osoitteen sisältänyttä käyntikorttia ja pyydettiin jättämään meidät sinne. Kuski sanoi suureen ääneen: "Ai Anita's Bed and Breakfast" ja sai kaikki bussissa olleet muut matkustajat kääntämään päätään ja nyökkäämään meille hymyillen. Mille lienevät hymyilleet, aika hämmentävää. Mutta näin ei tarvinnut kiivetä kuin lopuksi omat portaat omalle terassille.

 

Lauantai musiikin parissa Sant Cugat ja konsertti Palau de la Musica Catalanassa

Herättiin aamulla niin kauniiseen maisemaan, että oli pakko ottaa uusi kuva. Ei se voinut eilen vielä näin hieno olla:

Aamupalan jälkeen ei tarvinnut neuvotella kovinkaan pitkään siitä, miten päästään alas. Pohkeitten vaatimuksesta käveltiin 30 metriä lähimmälle pysäkille ja päästiin paikallisella 15 hengen bussilla metrolle. Idea oli sama kuin Helsingissä Jouko-bussilla. Pieni bussi, kulkee harvalla aikataululla ja hitaasti. Täällä lisäksi kadut olivat kapeita ja paikallisbussi kiersi uskollisesti joka kiemuran.

Poikittaisliikennettä ei meille sopivasti ole, tai emme tunne tarpeeksi bussireittejä, joten joka kerran joudumme Placa Catalunyalle, mentiin sitten minne tahansa. Meillä oli ohje Sant Cugatiin menosta, että ei RENFE-junilla. Helpompaa olisi ollut, kun olisi kerrottu, millä junilla sinne pääsee. Katalaanin kieli on jo kuitenkin sen verran hallussa, että pian saatoin kirjoittaa tekstarin musiikkijohtaja Martille, että tulisi asemalle vastaan. Asemilla on paljon lippuautomaatteja, mutta ei henkilökuntaa. Kopeissa, joissa ennen istui ihminen auttamassa, oli kyltti, että ottakaa netissä yhteys apua tarvitessanne. Kaiken lisäksi automaateissa oli Facebookin logo. Pitäisikö minun ryhtyä jonkun automaatin kaveriksi? Tai tilata sen päivitykset?

Olimme puolisen tuntia ennen sovittua aikaa Sant Cugatissa, joten hetken saimme pälyillä sitten viime tapaamisen kaljuuntunutta kuoronjohtajaa. Rouva oli sähköpostissaan keljuillut tyypille harventuneista hiuksista, ja hän vastasi samalla mitalla: "Your beard did not help me to recognize you". Niinpä, 12 vuotta tekee paljon miehen päässä. Tässä me kuoronjohtajat Martin musiikkikoulun ovella.

Musiikkikoulun seinillä oli kymmeniä kuvia siellä vierailleista kuoroista. Tämmöinenkin löytyi vuodelta 1999.

Itse vierailu sujui sydämellisissä merkeissä. Katsastimme matkan varrella luostarin. Museona nykyisin toimiva luostari oli remontissa, mutta Marti pääsi suhteillaan näyttämään meille sitäkin. Iski vain silmää entiselle kuorolaiselleen ja ovi aukesi. Mitenkähän minä pääsisin samaan? Entisissä kuorolaisissa olisi paljon sopivia palveluntarjoajia lääkäreistä juristeihin. Oppaamme kertoi, että jokin aivan hurjan taitava unkarilainen kuoro oli laulanut täällä pylväiden takana ja pysynyt loistavasti kasassa. Nurmikossa oleva syvennys oli vanhan kirkon raunioita.
 

Oppaamme sekä kuoron että koko koulun rehtori hätisti ensin läheiseltä kuppilan terassilta seuraajansa ja kuorolaiset töihin ja sitten saimme kuulla kuoron harjoittelua. Lauloivat erityisesti meillekin jotain, mitä olivat jo valmiiksi harjoitelleet. Olipa elämys kuulla näitä. Motivaation on oltava kohdallaan kaksi kertaa viikossa harjoittelevalla kuorolla. Yhtenä arki-iltana ja joka lauantai neljä tuntia harjoituksia. Mutta jaksavathan jotkut urheillakin, jopa enemmän.

Rehtori-kuoronjohtajakollegamme oli vaikuttunut tuliaisista ja silmäili ihaillen Musiikin mestareita, eli suomalaista hyvin tehtyä ala-asteen musiikin kirjaa, ja lauloi kanssamme Kesäpäivää Kangasalla. Vein läjän suomalaista uudempaa kuoronuotistoa Juice Leskisestä Jaakko Mäntyjärveen perinteisemmän rinnalla.

Kuoronjohtajan vaimolla Immalla oli iso paella tulella kaasugrillissä ja kaksi tytärtä kotona. Tarkistivat varmuuden vuoksi, syömmekö simpukoita ja jättikatkarapuja, kun edelliset vieraat eivät kuulemma voineet. Tulivat Unkarista, ehkä siellä ei ole.

Musiikkikoulun rehtori  asui kerrostalossa, mutta sen ensimmäisessä kerroksessa, ja hänellä oli pihalla ihan oma kesäasunto, eli terassi. Siellä kasvoi appelsiini- ja päärynäpuita, granaattiomenia ja tomaatteja ja kuten kuoronjohtajalle sopii, yksi CD-puu. (huoh, ei kai musiikkiväen tarvitse koko kasvikuntaa tunteakaan...)

Kävimme vilkasta keskustelua vertaillen maitamme, palkkojamme, verojamme, sosiaaliturvaa, maahanmuuttotilannetta, koulutusta ja musiikinopetusta. Kun viimeksi näimme kaksitoista vuotta sitten, kävimme samantapaista keskustelua siitä, kummassa maassa kaikki on paremmin. Silloin katalonialainen kuoronjohtajamme voitti kuittaamalla lopuksi "But we have the sun." Itse hän ei sitä muistanut, mutta Rouva aina muistaa kaiken, mitä kolleganikin ihmetteli ja kysyi, eikö minun elämäni ole jotenkin hankalaa. Myönsin näin olevan, joku voisi joskus jotain unohtaakin.

Isäntämme käveli kanssamme takaisin Sant Cugatin asemalle ja kertoili samalla uusimmasta projektistaan opettaa malawilaisille opettajille musiikkipedagogiikkaa. Kuningasajatus oli rakentaa pedagogiikka musiikin tekemisen ja kuulemisen ympärille, mikä heillä tuntuu olevan luonnostaan, ja jättää musiikin teoria paljon vähemmälle tai ainakin aikaan, jossa musiikki jo osataan ja sitä voidaan teorialla jäsentää. Hän oli kovin vaikuttunut, kun kerroimme miniästämme, joka on nelivuotisessa varhaiskasvatuksen musiikinopettajakoulutuksessa. Heillä kuulemma voi tulla musiikinopettajaksi, jos vähän laulaa ja opettelee soittamaan pianoa. Meillä tosiaankaan ei! Taisi miniä saada saman tien kouluttajakutsun Espanjaan tai Malawiin, jäi vähän epäselväksi, kumpaan.

Me palasimme ystävällisestä vierailusta vähän pökerryksissä takaisin Plaza Catalunyalle ja tapoimme aikaa konserttia odotellen El Corte Inglesin tavaratalossa. Minä lastenvaateosastolla ostamatta mitään, ja Mies väitti istuneensa baarissa, mutta oli se käynyt jututtamassa musiikkiosastolla jotain kuubalaista, joka oli ollut Suomessakin neljä vuotta. Vai neljä vuotta sitten? Miehen espanjantaito on heikoissa kantimissa.

Istuin minäkin baarissa lopuksi auringonlaskua katsellen ja Mies pahoitteli, että lomallakin aina joku tulee muistuttamaan koulusta ja kouluasioista. En ihan kokonaan ymmärtänyt, miksi Mies niin vauhkoontui tuosta linnusta. Itse pahoittelin sitä, että ikkunat olivat niin likaiset, että en voinut ottaa auringonlaskukuvia. Vaikka näyttäväthän likapisaratkin auringonlaskussa aika kivoilta.

Kellon lähestyessä yhdeksää lähestyimme Musiikkitaloa ja taas piti ottaa julkisivukuvia.

Konserttisalissa oli esiintyjää odotellessa aivan eri meininki kuin eilisellä säntillisellä opastetulla kierroksella, jolla vartijat vahtivat, että kännykät olivat kiinni, eikä kukaan ottanut valokuvia. Nyt oli sali täynnä kolmikymppisiä naisia, jotka estottomasti räpsivät kuvia toisistaan ja salista ja mistä vain, vilkuttelivat ja huutelivat toisilleen, eikä vartijan vartijaa missään. Päätin minäkin olla välittämättä vartijoista.

Kun konsertti sitten alkoi, espanjalainen meininki jatkui. Kansa vaelsi lähelle parvekkeiden kaiteita seisomaan, käytti kännyköitään "kynttilöinä", heilutteli käsiään, huusi joka kappaleen jälkeen "One mooooo" ja lauloi mukana yhä enemmän, mitä pitemmälle ilta kului. Itse väkersin paperinenäliinasta tulpat korviin ja sillä tavalla varustautuneena musiikki oli ihan kuunneltavaa. Mies. voi paremmin lokeroida David Demaria Costan tyylilajeihin ja kirjoittaa varsinaisen konserttiarvostelun. Itse vain totean, että musiikkia oli kiva kuunnella ja yleisön seuraaminen sitäkin hauskempaa. Fiilis oli niin sanotusti mahtava.

Sähkökitaristilla ja -basistilla oli katu-uskottavasti matkalaukullinen polkimia lattialla. Malttoivat kuitenkin säästää enimpien polkemisen muihin konsertteihin. Eniten minua puhuttelivat basistin matalat d- ja c-sävelet. Kun miksaajakin oli ainakin puolikuuro, tuntuivat basson sävelet mukavasti mahanpohjassa. Paketti oli kyllä hyvä, ammattillinen ote koko ajan, yleisön mukaanottaminen ja mukanapitäminen oikein hyvä. Taavetti oli puolivälissä neljääkymmentä ikävuotta oleva Espanjan Eros Ramazotti, Tomas Ledin, rokkaava Jari Sillanpää tai bändi yleisön suosiossa mitattuna puhtaasti laulava ja hyvin soittava Dingo. Kansa lauloi mollibiisit ulkoa, sävelkorkeus oli faneille sopiva, niin että kun fanit (25-40 vuotiaat neitoset) lauloivat yhtä aikaa idolinsa kanssa oktaavia matalampaa, laulu kuullosti apsoluut samalta. Sympaattinen ja kitaristinakin taitava veikko. Voisin itsekin tehdä tuollaisia keikkoja, jäi hyvä mieli koko hommasta. Lopuksi kuulimme useita biisejä kaverin kanssa, mutta ei jäänyt nimi mieleen, kun se ei ollut ohjelmassa painettuna.

Meillä on kiva majapaikka, mutta iltarientoja ajatellen hommassa on se puute, että metroasemalta ei tule tänne ylös enää bussia yhdeksän jälkeen. Lähdimme urhoollisesti kävelemään, mutta kun vartin päästä mäkeä alas rullasi vapaa taksi, huidoimme sen pysähtymään ja viemään meidät ylös loppumatkan . Saldo oli 3.45 euroa, joten jos vielä keksitään, miten taksin saa aution metroaseman läheltä muuten kuin sattumalta, voidaan huvitella lisääkin. 

 Sunnuntaina Park Güell, Gracia ja Satama

Mies niisti nenäänsä ja värisi vilusta, pyysi Ana-emännältä kuumaa vettä Finrexiniä varten ja meni takaisin nukkumaan. Päivitin vähän blogia, ja juttelin Esikoisen ja Pojantyttären kanssa Facetime-puhelun. Korjasin Esikoisen moittimia kirjoitusvirheitä teksteistä - onko vielä?

Ulkona aurinko paistaa, saa nähdä tuleeko tästä päivä omalla terassilla, mikä ei todellakaan olisi huono vaihtoehto esim kivan kirjan kanssa, vai jaksaako Mies lähteä jonnekin.

Finrexin auttoi sen verran, että päästiin liikkeelle. Pakollisen Joukoliikenteen jälkeen metrolla vain Lessepsiin asti, josta tähyiltiin oikeaa suuntaa. Ystävällinen katalaanisetä (ei puhunut ollenkaan englantia) kyseli, että puistoonko ollaan menossa. Juu, mutta kun tietäis, mihin suuntaan bussilla mentäisiin. "Elä huoli, mäne tuosta ristauksen yli, jatka lampsimista vartin verran ja kohta niät vasemmalla käellä escalator mechanical!" Näin tehtiin ja vaikka missään opaskirjassa ei kerrottu, joku oli rakentanut rullaportaita ulos mäkeen, niin että kohtuullisessa kunnossa päästiin puistoon.

Turistibussikin pysähtyi risteykseen, josta katua pitkin piti kiivetä koko matka itse, eli kannattaa valita sitä edellinen katu. Taas oli Gaudi päästetty irti. Sata pylvästä oli ehtinyt rakentaa, pari taloa ja mosaiikkiaitaa, mutta kesken oli jäänyt. Sitä en ymmärrä, miten postikortteihin on saatu pelkät rakenteet ilman ihmisiä. Täällä ei ollut mitään mahdollisuutta saada mistään kuvaa ilman toistakymmentä turistia. Joistain ei saanut kuvia ilman satoja turisteja.

 

En tiedä, onko Unesco tästä puistosta kiinnostunut, mutta turistit ainakin. Ja missä turisteja, siellä lisenssillä tehtyjen helyjen kauppamiehiä. Kovin harmaata kirjanpito näillä veikoilla taisi olla, kun joka kerta, kun joku myyjä huusi Policia, kaikki lähistöllä olevat myyntiedustajat lähtivät juoksujalkaa tarjoamaan tuotteitaan muualle.

Näiden kavereiden tilanne on surullinen. Ovat laittomia maahanmuuttajia Afrikasta, jotka on värvätty myymään piraattituotteita, joita taas isommat rikolliset tuovat maahan laittomasti. Kaverit eivät itse tästä kostu mitään, korkeintaan alkeellisen majapaikan ja vähän ruokaa, kaikki menee näille piraattituotteita salakuljettaville rikollisille. Ja jos ei myyntikiintiö täyty, ei tule ruokaakaan, ja voi vaikka jäädä kiinni kun henkkareita tarkastetaan. Ei ihme, että pälyilevät ympärilleen ja juoksevat henkensä edestä lakananyytteineen karkuun virkavaltaa. Ja pakko on tulla takaisin, muuten ei elämä jatku. Ja kohta taas juostaan.

 

Bändi viihdytti letkeällä musiikillaan, mutta nämäkin pojat hiljenivät, kun valvojia ilmestyi paikalle. Olikohan heilläkään kitarat ihan vireessä?

Puistosta lähdettiin tarkoituksella eksymään Gracian kaupunginosaan, jonne ilmeisesti moni turisti ei eksy. Sunnuntain takia pikkuputiikit olivat kiinni, mutta kaupunginosa näytti mielenkiintoiselta. Katalonian lippuja parvekkeiden kaiteilla, ihan selvästi paikallista väestöä lapsineen liikkeellä, ja paljon kaikenlaista kaunista katunäkymässä. Jos vielä tulen Barcelonaan, voisin etsiä majapaikkaa täältä. Ei liikaa turisteja ja rauhallinen ja maalauksellinen ympäristö, kuitenkin nähtävyyksienkin lähietäisyydellä.

Tämä on niitä kaupunginosia, joissa turisteja ei ole ruuhkiksi. Jossain olisi ollut myös Placa de John Lennon, joka ei ole kaunis, mutta juuri tänään oli John Lennonin syntymäpäivä, jolloin aukiolla järjestetään akustisen musiikin esityksiä. Ei tullut katsotuksi tarkkaa paikkaa, eikä kuulohavaintoja musiikista tullut. Sen sijaan muista bileistä kyllä. Paikallinen vanhustenyhdistys tai asunto-osakeyhtiö oli vallannut kadunpätkän ja järjestänyt omat juhlat keskelle katua.

Graciasta sitten metrolla satamaan. Sen ymmärrän, että satamassa on purjalusten parkkipaikka, mutta mistä lastenvaatekauppoja tulee joka mutkassa vastaan. Satamassakin. Siitä huolimatta tänne palataan vielä.

Sataman yli menee vaijerin varassa 70 metrin korkeudessa hytti, jossa turistien pitäisi matkustaa. En taaskaan muistanut piilottaa siltä kaiken maailman opaskirjoja, eikä Rouvan uuden kameran 35-kertainen zoomi anna tästä tilanteesta ollenkaan oikeaa kuvaa. Oikeasti häkki on pieni piste jossain ylhäällä. (Jälkeen päin luin jostain, että turha juttu, paljon jonotusta ja hetkessä ohi. Voi olla hyväkin, että ei menty. )

Sain lopulta Rouvan  uskomaan, että on liian myöhä mennä minnekään vaijereiden varaan. Kuukin oli jo ylhäällä.

Ja sitä paitsi, me aiotaan olla täällä vielä kauan. Yhteydet toimii niin hyvin, että kuultiin Suomen säätiedotus. Eivät taida meidän rehtorit kuulua blogin lukijoihin, eikä ole kyllä tarkistettu lauantain lottoakaan vielä.

Nästä näkymistä tultiin metrolla taas Penitentsiin ja istuttiin Joukoon, joka vei mäen ylös.

 

Maanantaiturismia 

Oltiin turisteja tänään. Jonotettiin Sagrada Familiaan, ostettiin ylihintaisia jätskejä ja appelsiinimehua ja istuttiin Hop On Hop Off -bussin katolla (lastenlasten innoittamana bussin nimeksi vakiintui päivän mittaan hoplop).

Sagrada Familian jonoa tuli vastaan lähes puoli korttelia kirkon ympäri, ja toinen meistä oli jo sitä mieltä, että ei jonota. Pidin pääni ja päätin jonottaa, eikä kumpikaan jälkeen päin katunut. Rakenteilla oleva kirkko oli sisältä huomattavasti valmiimpi ja sanoin kuvaamattoman upea. Otettiin kuvia joka suuntaan, ja nyt illalla oli vaikea päättää, mitä niistä ei näyttäisi mukanakulkijoillekin. Tässä ne alkavat:

Kirkon katto 90 metrin korkeudessa on niin hieno, että kirkkoon pitäisi saada penkit makuuasentoon.


 

Sivulaivojen katot ovat vähintään yhtä hienot.

Alttarin yläpuolella oleva kullattu kuvio on herkän kaunis ja kaikki se symboliikka, mikä siihen liittyy, ei kerralla aukea. Ylös aukeava kierre kuvaa luomista. Kolmiomainen kuvio on kolmiyhteisyys. Se sijoittuu ovaalin sisälle, jota ei kyllä näissä kuvissa näy selvästi, joka taas kuvaa syntymää. Alhaalla sakaroissa on kirjainkuvioita.

Kirkossa on kauniita lasi-ikkunoita ja niiden siniset ja vihreät ja keltaiset ja oranssit värit kuvaavat vastaavasti vettä ja luontoa ja aurinkoa. Gaudi ammensi virikkeensä luonnosta ja yhdisti ne luontevasti uskontoon. Kirkon sivuhuoneessa on näyttely tästä aiheesta, jos turisti haluaa syventyä asiaan.

 

Kirkon torneja on tulossa yhteensä 18, Jeesus, Maria, evankelistat ja apostolit. Evankelistat ovat symboleina myös kirkon sisällä pylväissä. Itse asiassa jokainen pienikin kaunis ja koristeellinen yksityiskohta on syvällinen uskonnollinen symboli.

Torniin kiipeäminen jäi toteutumatta, kun lipunmyyjä ei ollut ymmärtänyt ihan kaikkia pyytämiäni yksityiskohtia: "One single ticket with lift and audio guide and one single ticket without anything else." Jäi lift saamatta ja seuraavaa liftiä olisi pitänyt odotella puolitoista tuntia. Harmi. Ehkä käyn ylhäällä, kun kirkko valmistuu 2026. Hissin ovella kyllä sanotaan, että hitaasti liikkuvia vanhuksia ei oteta kyytiin, eli tulipa haastetta olla hissikunnossa vielä viisitoista vuotta.

Opaskirjat olivat opastaneet, että parhaat ulkokuvat saa puistosta lammen takaa. Sen tiesivät muutkin, eikä kuvaa saanut ottaa rauhassa, aina oli joku kaljupää kameransa kanssa tyrkyllä eteen.

 

Onneksi näin digiaikana voi odotella ja sinnikkäästi ottaa vain uusia ja uusia kuvia, kunnes onnistuu. Siispä tässä syntymän fasadi, joka on kuvitukseltaan rikas ja leikkisä.

Kirkkokäynnin aikana oli tullut jano ja verensokeri vaati jo muuta kuin vettä. Kaksi vastapuristettua appelsiinimehua 7.80 euroa, ei varmaan kohtuutonta, kun on tällaisen nähtävyyden vieressä. Kahden pallon jäätelötötteröt jonon vieressä maksoivat 7 euroa. Jos ei ole pakko nautiskella täällä, niin odota ja kävele vähän kauemmaksi. Täytyy kyllä sanoa, että italialainen jäätelö oli valtavan hyvää.

Kun olin saanut Miehen jonottamaan kirkkoon annoin periksi Miehen toiveelle päästä hoploppiin. Ostettiin kahden päivän liput (á 30 euroa, yksi päivä olisi ollut 23) ja istuttiin bussin katolle. Ihan kivaahan se oli. Nuoruusvuosinani aina halveksin tuollaista valmista ja helppoa turismia, mutta onhan se kätevää kiertää kaupunkia, kun joku kertoo, missä mennään ja millaisia kaupunginosat ovat ja mitä niissä turistin pitäisi suorittaa. Hoploppi pysähtyy aina sopivissa kohdissa, että voi suorittaa kohteen perusteellisemmin.

Ekan kerran pysähdyimme Plaza de Francesc Macialle, ihan vain ajatuksena syödä välillä ja vaihtaa toiselle linjalle, mutta ei siitä oikein löytynyt mitään, vaikka aukio oli komea ja hienojen rakennusten reunustama. Jatkettiin Placa d'Espanyalle, jossa olikin aika mielenkiintoinen Arena-ostoskeskus. Mies ei oikein saanut selvää espanjankielisistä patongin täytevaihtoehdoista, eikä saanut kunnolla vatsaansa täyteen edes oluen höystämänä, mutta minun salaattini oli aivan ihana. Gorgonzolaa, ilmakuivattua kinkkua, oliiviöljyä, saksanpähkinöitä ja runsaasti villirucolaa ja muita vihreitä. Noin voisin syödä joka päivä. Sitten piti vain poiketa käsienpesulle, mutta matkalla oli myös lastenvaatteita myytävänä ja yksi räiskyvän värinen mekko ei jäänyt Desigual kauppaan, kun kotona odottaa yksi räiskyvä kolmivuotias, jolla on kuulemma oma hoploppi kotona. (Oli ilmeisen onnistunut valinta: kun tyttö sai mekon päälleen, ei suostunut kolmeen vuorokauteen riisumaan sitä.)

Plazalla oli myös patsas ja toiselta puolelta näkyi Katalonian taidemuseo, jossa on sata vuotta taidetta, vai oliko se tuhat? Maanantaina museot kiinni yleismaailmalliseen tapaan, eikä tämä suihkulähdekään toimi enää turistiajan ulkopuolella kuin viikonloppuiltaisin. Silloin se kuulemma soi Abbaa ja Tsaikovskia ja syöksee värillisiä vesiä. Suihkulähde ei tässä juurikaan näy, se on tuossa pylväsrivistön edessä alhaalla. Ostimme myöhemmin siitä niin hienoja kortteja, että jos joskus olisi täällä sopivaan aikaan, se pitäisi varmaan nähdä.

Mentiin bussiin ja otettiin suihkulähteestä ja maisemasta toinenkin kuva toiseen suuntaan ja taidemuseosta auringonlaskukuva. Torin takana näkyy visiteeraamamme Arena-ostoskeskus, joka on avattu viime vuonna ja ollut aikaisemmin härkätaisteluareena. Sagrada Familia näkyi tietysti tänne asti myös.

Ja taas olisi voinut lähteä bussista, olympiastadionille, mutta Mies oli 12 vuotta sitten kolkutellut lukittujen ovien takana, eikä uskonut niiden nytkään aukeavan.

Eikä Mies suostunut poistumaan bussista myöskään näköalahisseillä, vaan vasta sitten, kun oltiin turvallisesti meren pinnan tasalla taas.

Eilisestä oli lämpötila noussut samalla mittarilla mitattuna kuusi astetta.

Meillä oli vähän nälkä ja itse asiassa kaupassa käynti ilmeisesti oli alku sille, että turistipäivästämme Ramblalla oli tulla täydellinen.

Taskuvarkaat nimittäin iskivät, kun kädet olivat täynnä ostoksia. Ihan klassinen ruuhkatemppu. Kolme siististi pukeutunutta nuorukaista esti metrolipun tulon ulos laitteesta, kun Mies juuri oli syöttänyt lippunsa sisään ja yritti mennä portista. Saivat portin juuttumaan paikalleen ja yrittivät muka kiskoa sitä auki samalla tsekaten Miehen taskut. Siinä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuutta väistää tai päästä pois, koska edessä oli suljettu metron portti ja takana kolme nopeasormista rosvoa. Perässä tuleva nainen huusi varomaan, vaikka eipä se enää mitään olisi auttanut. Tiedettiin onneksi nämä hommat, eikä Miehellä ollut taskuissa mitään vietävää, vähät rahat, jotka olivat mukana olivat totisesti vaatteitten alla, samoin kortit, kännykkä shortsien tiukassa etutaskussa ja kamera syvällä repussa, joka oli vatsan puolella. Eivät pojat saaneet mitään, eivätkä ainakaan olleet tulossa samaan metroon kuin me vaan liukesivat äkkiä pois. Paikalla oli myös mies pyörätuolissa ja tämä mies tuli sitten metron laiturilla kyselemään, miten kävi. Ilmeisesti yritti saada Miehen kokeilemaan oikeita taskujaan ja ottamaan lompakkoa tai kortteja esille. Emme ryhtyneet keskusteluun, vastasin jokaiseen keskusteluyritykseen, että meillä ei ole mitään vietävää. Minulla on kamera kolmeen kertaan ranteen ympärillä, kun se on esillä, kameralaukun vetoketju on suljettavan lipan alla, kortit irrallaan piilossa, ei lompakkoa, vaan vähän rahaa yhdessä laukun sivutaskussa. Ei olisi minultakaan tuossa tilanteessa mitään ilman väkivaltaa viety. Mutta Barcelonassa on näköjään ehdottomasti otettava varoitukset todesta ja valmistauduttava ennakolta. Siinä tilanteessa ei enää ehtinyt tehdä mitään, se tapahtui sekunnissa ja aivan yllättäen.

 

Tiistaina hoploppia, Diagonal del Mar -shoppailua ja Diagonal del Mar -puisto

Aloitettiin toinen päivä hoplopissa. Yhä enemmän nämä tuntuvat kivoilta, on rentouttavaa katsella bussin yläkerrasta kaupunkia, antaa tuulen puhaltaa ja nauttia auringosta.

Tällä Barcelonan kaupungin ylläpitämällä turistiajeluttamolla on kolme reittiä: sininen, punainen ja vihreä. Sinisellä kierreltiin eilen Sagrada Familialta eteenpäin pohjoista kaupunkia, punaisella tultiin Tibidabon jälkeen etelään Montjuicille ja satamaan ja sillä jatkettiin vähän tänään rantaa pitkin, kunnes vaihdettiin vihreään, joka vei itään, Avinuda de Diagonalin kaakkoispäähän Diagonal del Marin ostoskeskukseen, eli suoraan meikäläisittäin Itikseen. Sielläpä vierähtikin tovi, vaikka samanlainen se oli kuin muuallakin, tuttuja merkkejä ja vähän oudompiakin kauppoja. Lastenvaatekaupoissa oli myös kauppa nimeltään Orchestra, mutta sieltä ei löytynyt mitään mielenkiintoista. Ranskalaisesta Catiminista olisin ostanut paljonkin, mutta ei ole muistettu tarkistaa lauantain lottoa. Ihania neuleita ja mekkoja, joista joitain sai kyllä alle satasellakin. Tämän syksyn trendi näyttää olevan kirkkaat, voimakkaat värit. On punaista, ärhäkän pinkkiä, tummaa lilaa, aniliininpunaista, vihreää, ruskeaa, mustaa. Ehkä vähän outoja meille vaaleille suomalaisille kuitenkin. Vähäiset ostokseni tein Bobolista ja Prenatalista.

Kumma juttu, mutta itselle ei tullut edes katseltua mitään. Mies löysi jonkun teknisen vempeleen, vaikka sillä on jo tekninen vempele kotona.

Kierrettiin yksi perus supermercado, ruokakauppa. Oli siellä aika samantapaista kuin meilläkin, paitsi lihaosasto.

Ja Mies halusi ostaa lisää viinilaseja tänne kämpille. Näissä on punaisen auton kuva.

Ostarin vieressä oli Park del Diagonal, moderni puisto. Mies jäi ottamaan aurinkoa, kun sille tärkein juttu tässä lomassa on näyttää ensi viikolla siltä, että on ollut lomalla etelässä.

Minä kiersin puiston ja tutkailin sen - niin mitä - en oikein löydä sanaa: patsaita - ei, koristeita - ei millään, ehkä rakennelmia. Tälle putkihäkkyrälle en löytänyt mitään syvempää tarkoitusta. Kaunis se ei ainakaan ollut, ehkä se olikin tarkoitettu siihen, että lokit saavat levätä kuivin jaloin, eivätkä kaki suoraan hiekalle vaan veteen.

Ja oudoilta näyttivät häkkyröissään roikkuvat jätti ---t ? myös. Ei patsaat, ehkä paras sana olisi möhkäleet. Niissä oli koristeina samanlaisia rikottuja keramiikkapalasia kuin kaikkialla muuallakin Barcelonassa, ainakin niissä, mitkä Gaudi on suunnitellut, mutta tämä on uusi puisto, ei ole Gaudin näpit pelissä. Mies ehdotti selitykseksi, että Barcelonassa varmaan veteen lisätään jotain, mikä saa aikaan tämmöistä.

Ei näihin minunkaan yleissivistykseni riitä. Pitäisi varmaan olla enemmän taiteen syvempää analyysiä kouutuksessa. Ehkä paras juttu näissä on se, että kun ei ymmärrä, eikä mikään näytä liian valmiilta, jää tilaa omalle luovuudelle. Minä päädyin ottamaan taidekuvia veteen heijastuvista rantavedessä seisovista lokeista.

 

Keskiviikko, kansallinen vapaapäivä 

Aamulla ei malttanut olla hamuilematta kameraa käteen.

Ja kun suihkun jälkeen laskeutui alakertaan aamupalalle, tuntui jo siltä, että ei kaikkea tätä ansaitsekaan. Emäntä antoi meille vielä illaksi Rioja viinipullon, jonka merkki oli hänen miehensä nimi. Tunsimme itsemme aivan erityisvieraiksi. Sitä toki tänään olimmekin, täällä ei nyt ole muita. Emäntä kertoi, että nyt juuri alkaa muutenkin hiljetä, tähän asti on ollut hänen kolmen vierashuoneen talossaan melko täyttä. Tämmöinen paikka on ollut meille aivan ihana löytö. Jos tänne vielä pääsisi helpommin keskustasta, niin tämä olisi Barcelonan paras.

Tänään on Espanja-päivä, joka on kansallinen vapaapäivä. Joku pyhimys tähänkin liittyy, niin ainakin emäntämme kertoi, mutta googlettamalla löytyi tieto, että tätä päivää vietettäisiin Kolumbuksen ja Amerikan löytämisen muistoksi. Etelä-Amerikassakin tätä vietetään, mutta päivän otsikko on Rodun päivä. Oi jos Suomessakin kansallisina päivinä olisi tällainen aurinko ja noin 28 astetta lämmintä. Mahtaisi se vaikuttaa itsenäisyyspäiväillan tyyliin. Kuka katselisi kättelyä telkkarista enää?

Mekin lähdimme löysästi liikkeelle pienten aamupäikkäreiden jälkeen vasta. Liekö ollut päiväunista pää sekaisin, mutta metrosta ulos astuessamme Ciutadella puiston sijainti ei millään tahtonut aueta. Istuimme jo hetken pienemmässä puistossa huonolla penkillä, mutta vallitsevasta pissan hajusta päättelimme, että tämä se ei voi olla ja alettiin kierrellä muita katuja.

Se pienempi puisto oli kyllä samanlainen kuin Haagan liikenneympyrä kesähelteellä. Yleisen viihtyvyyden kannalta on vain viisasta myöntää, että mahdollisesti puistosta löytyy se Zoo, Riemukaari ja Gaudin avulla nikkaroitu suihkulähde ja pinta-alaakin on kymmeniä hehtaareja. Puisto vain nyt näyttää aluksi liikenneympyrältä. Voihan olla, että magneettinen pohjoisnapa on juuri häiriintynyt näin lähellä päiväntasaajaa tai kartta voi olla väärinpäin kädessä, mutta puisto on oikea.

Lopulta olimme Ciutadella puistossa sijaitsevan Zoon sisäänkäynnillä, mutta siitä pääsi vain eläintarhaan ja jono oli parisataa metriä, niin lähdimme muurin viertä kävelemään. Yksi niitä kertoja, jolloin askelmittarin kotiin jääminen harmitti. Olisi ollut edes jotain hyötyä siitä, että kiersi lähes koko puiston.

Puisto oli kyllä kiva ja rauhallinen. Perheitä ja nuoria, tuskin paljonkaan turisteja. Kaunista kasvustoa - mitä tää on? Siis tuo valkoinen tupsukas?

Puistossa sai vuokrata veneitä ja ilmeisesti järvi ei ollut syvä, kun veneen sai vuokrata myös neljän teinitytön porukka, joka sähläsi koko ajan. Seisoi veneessä, hukkasi airon, kasteli vaatteensa. Muut soutelijat taisivat olla perheitä.

Joitain muitakin liikkumisvälineitä sai vuokrata. Perhe kulki mukavasti näin:

Tässä välineessä ei oltu otettu huomioon, että näin tasa-arvoneutraalina aikana väline ehkä kiinnostaa tasa-arvoisempia pareja, ja näissäkin vain toinen pääsi polkemaan. Hauskaa näytti kuitenkin olevan.

Ja näillä ajoneuvoilla vasta hauskaa näyttikin olevan, vauhtia myös. Luulen kyllä, että nämä oli vuokrattu ajajien kanssa.

Kuvassa on edessä kaupungin vuokrattavia pyöriä, joita oli rannalla myöhemmin pitkät rivit.

Oli puistossa toki ihan nähtävyyksiäkin, ei pelkkää leikkiä ja liikkumista. Hienon bulevardin päässä oli Riemukaari, joka on puiston pääsisäänkäynti.

Ja muutama kuvanveistäjä oli luonut puistoon Trevin suihkulähdettä muistuttavan lähteen, jonka edessä oli turistejakin kuvauttamassa itseään. Yritin saada kuvan ilman turisteja. Hevosista se oli helppoa, mutta leijonien suihkujen ja koko lähteen kuvaamista sai vähän odotella.

Oli täälläkin tämän perinteisemmän nähtävyystarjonnan lisäksi yksi taideteos, johon oli laitettu kaikki se, mitä oli jäänyt jostain muualta yli.

Puistossa oli niin kiva rauha ja tunnelma, että ei olisi oikein malttanut lähteä poiskaan, mutta Mies ei ollut vielä nähnyt tällä reissulla oikein kunnon uimarantaa, joten mentävä oli.

Lähimmällä bussipysäkillä oli monen bussin tiedot ja päättelimme, että 41 ei täällä mene Haagaan vaan rantaan. Oikein päätelty. Hyppäsimme pois, kun ranta vilahteli näkyviin sopivasti. Palmut huojuivat ja niiden takana oli lupaavasti taivasta ja tyhjää.

 

Rantahiekalle asti emme viitsineet. Ehdotin kyllä Miehelle, että hän ottaisi paitansa pois ja minäkin voisin riisua sukat ja kääriä housunlahkeet pohkeisiin, mutta ei tehty edes sitä. Istuttiin penkillä auringossa ja nautittiin kivasta kosteasta viilentävästä tuulesta. Eikä meillä ole illalla hiekkaa missään, niin kuin monilla muilla siellä näkemillämme ihmisillä varmasti on. Tämä kuva vain tiedoksi muille Barcelonaan tulijoille, että tämmöistäkin voi täällä yhdistää kaupunkilomaan. Rantoja on kilometrikaupalla. Joillain on vuokrattavia varjoja ja aurinkotuoleja ja niillä on vielä enemmän turisteja.

Rannalla oli kyllä varmaan tänään kävelijöitä ja pyöräilijöitä ja rullaluistelijoita enemmän kuin makoilijoita. Ja muitakin liikkumavälineitä kuten tämä sporttirollaattori, jota ajettiin keikuttelemalla vartaloa puolelta toiselle.

Rannasta näytti nauttivan myös tämä vaippapaviaani.

Paikallista muotia olemme ihmetelleet pitkin viikkoa. Nämä kulkevat täällä kesähelteessä nahkasaappaissa. Miten ne pystyvät, kun meillä on kuuma jo sandaaleissakin? Vai onko niillä vain yksinkertaisesti liian vähän aikaa vuodessa saappaittensa käyttöön?

Kaiken kaikkiaan, rantatunnelmaa niin kuin rannassa vain voi.

Ja sielläkin yksi häkkyrä.

Tulimme ylös vuorellemme varta vasten ennen auringon laskua, että saimme ihailla maisemaa ja katsella laivojen saapumista satamaan.

Kaupanpäällisiksi saimme kauniin kuun nousun. Se nousi seuraavan rinteen takaa.

 

Torstai, Suklaamuseo, Barri Gothic, Kauppahalli, El Corte Ingles, viimeinen päivä Barcelonassa

Kun Mies tänä aamuna astui ulos metrosta, ilme oli aika kummastunut. "Mikä tämä on? Eikö me nähty tämmöinen jo eilen?" Yllättävän hyvin muistettu Mieheltä, kyllä nähtiin, toisesta suunnasta vain. Oltiin nimittäin uudestaan Riemukaarella, koska se oli suklaamuseota lähin metroasema. Huomattiin eilen, että ollaan oltu koko viikko niin vastuuttomia, että ei olla käyty missään museossa ja nyt piti korjata mitä korjattavissa oli. Edes yksi tälle viikolle.

Suklaamuseon pääsylippu oli tietenkin suklaalevy. 25 grammaa tummaa terveellistä suklaata.

Muuta syötävää ei sitten nähtykään. Nähtiin näitä kaakaopapuja ja aikamoinen määrä erilaisia suklaasta muotoiltuja - mitähän sanaa näistä taas käyttäisin - asetelmia, esineitä tms.

Ei ihan hullummasta päästä tämä Armstrong ollenkaan.

Luomukset olivat ymmärtääksemme tulosta jostain kilpailusta, koska niissä oli mukana vuosiluku (tältä vuosituhannelta). Tradition mukaan täällä tehdään keväällä pääsiäiseksi Mona - kakku, joka alunperin oli vain tavallinen suklaakakku, mutta nykyisin eri konditoriat kilpailevat, kuka mielikuvituksillisimmat koristeet ja luomukset tekee. Ja täällä oli sitten näitä tuloksia.

Toisella puolella sisäpihaa oli kondiittorikoulu, jossa näin opiskelijoiden harjoittelevan suklaakoristeiden tekemistä ikkunaseinien takana. En valitettavasti kehdannut ottaa lähikuvia.

Museon suoritettuamme eksyimme Barri Goticiin, kuten monet matkaoppaat suosittelevat. Vaeltelemaan vain kapeille kaduille ilman suuntaa ja lopulta kujien sokkeloista pois auringosta suunnistaen sinne, minne seuraavaksi haluaa.

Syödäkin täällä voi ja mekin söimme oikein hyvän aterian. Miehen paella oli maukas ja riittoisa ja tilaamani Katalonialainen salaatti oli raikasta salaattia keskellä ja katalonialaisia makkaransiivuja reunoilla. Oiva lounas kyllä, vaikka kummalliselta kuulostaakin. Viereisestä kaupasta löytyi omat matkamuistotkin, vaikka ei oikein selvinnyt, mistä aineesta ne oli tehty. Myyjän kuvauksen perusteella arvailisin, että aine on pihkaa, vaikka ei siltä näytäkään.

Turistimeno jatkui Ramblan toisella puolella. Kauppahalli ei tunnu enää siltä, että sieltä tavalliset barcelonalaiset ruokaansa ostavat. Ja ehkä turistitkin ottavat enemmän kuvia kuin ostavat ruokaa.

Värikästä ja hyvältä tuoksuvaa hallissa on. Hedelmiä houkuttelemassa ostamaan. Sain näin autionnäköisen kuvan vain sinnikkäästi odottamalla ihmismassaan sopivaa rakoa.

Houkutusta lisää vielä se, että turisteja ajatellen hedelmiä on pilkottu rasioihin ja halkaistu ja lisätty niihin haarukka tai lusikka.

Karkkejakin on, ei kyllä tehnyt mieli ostaa, kun näistä iloisista väreistä ei mistään tiedä, mitä atsovärejä siellä on seassa.

Ostimme omat hedelmämme kokonaisina ja kuorimattomina sellaisesta kulmasta, missä oli rauhallisempaa. Ihan vain nektariineja ja omenoita.

Ja taas törmäsimme joihinkin kummallisuuksiin. Tämän pöydän edessä olikin eniten kuvanottajia, ja tuskin ketään ostajaa.

Ja mitä ihmettä nämä ovat? Kyltissä sanottiin, että nämä ovat eläviä.

Ja näitä siansorkkia, vatsalaukkuja, kieliä ja päitä silmineen ihmettelen aina. Tekeekö joku näistä ihan oikeasti ruokaa?

Valmiit mehumukit houkuttelivat ostajia kyllä.

Hyvästi Rambla, viimeinen kuva:

Viime tuliaiset El Corte Inglesistä.

Olipa turistiystävällistä: Kun olimme valinneet Tyttärentyttären synttärilahjan, myyjä sanoi, että saamme ulkoespanjalaisina siitä 10 % alennuksen, kuten kaikesta muustakin, kun haemme kortin tavaratalon viidennestä kerroksesta. No haettiin tietysti. Enkä tarvinnut edes passia, näytin suomalaisen ajokortin. Ja sitten palattiin takaisin ja maksettiin. Kuitin kanssa myyjä antoi 4,99 euron alennukseen oikeuttavan lipukkeen, jos vielä menisimme kahville. Väsytti liikaa, emme jaksaneet. Tulimme alimpaan kerrokseen ja ostin kympin kotelon luottokortille yhdeksällä eurolla ja sain uuden 4,99 lipukkeen. Silloin harkittiin jo oikeasti, pitäisikö mennä takaisin seitsemänteen, sinne kahvilaan, mutta espanjalaisten turistiystävällisyydestä huolimatta ei sittenkään menty. Harmi, olisi aivan hyvin ehditty. Kun tultiin metrolla meidän asemalle, huomattiin, että jompikumpi oli katsonut Jouko-bussin aikataulun väärin ja saatiin odottaa 35 minuuttia. Eiköhän siinä olisi yhdet kahvit juonut sen sijaan, että nyt istuttiin vinolla penkillä bussipysäkillä ja katseltiin, kun kaksi espanjalaista pikkupoikaa leikki jalkapallolla, joka koko ajan vieri alamäkeen autojen sekaan. Jos olisin ollut niiden äiti, olisin äkkiä kieltänyt.

 

Perjantaina kotiin

 

Näin loppuu lomamme, hyvä on ollut kaikin puolin. Lämmintä ja ystävällistä, paljon kivaa ja sitäkin enemmän rentouttavaa ja leppoisaa menemistä.

Vähän haikein mielin katselimme auringonnousua Välimeren suunnasta. Tavarat matkalaukuissa, aamiainen valmiina. Ana ja Ariadna kävivät viemässä Ariadnan pikkutytöt päiväkotiin ja sitten kiitimme sydämellistä Anaa ja Ariadna ajoi meidät lentokentälle.

Käytiin matkalla antoisaa keskustelua säästä ja koulujärjestelmästä. Ariadna kertoi yhdestä talvesta, jolloin tuli lunta. Kaikki pysähtyi. Moottoritiet olivat tukossa, liikenne pysähdyksissä ja sähköt poissa. Lapsia jäi päiväkoteihin ja kouluihin, kun vanhemmat eivät päässeet hakemaan.

Lukio päättyy kaksipäiväisiin kokeisiin, jotka yhdessä lukion arvosanojen kanssa ratkaisevat, pääseekö yliopistoon ja mihin pääsee. Jos ei pääse ilmaisiin, voi päästä kalliisiin yksityisiin. Tätä keskustelua olisi pitänyt käydä kauemmin!

Spanair ei tarjonnut ruokaa, paitsi ostamalla. Maisemat Pyreneille tulivat kaupan päälle.

Suomea lähestyttäessä ei enää ollut helppoa ottaa kuvia, kun kameran automaattitarkennus osui ikkunan jääkiteisiin.

 

Kahdenkymmenen asteen lämpötilan pudotus oli vain kohdattava. Onneksi ruska oli kaunis.

 Yksi niitä matkakohteita, joihin tekisi mieli uudestaankin. Ja ihanan lämmin katko pimeään syksyyn.